lauantai 10. kesäkuuta 2017

Ne kirotut välivuodet / Om att ta ett mellanår

Välivuosi, tuo kaikkien lukiotaan lopettelevien pahin painajainen. Niin, siis Suomessa. Meillä  koulutuksen luvatussa maassa  välivuodet nähdään lähes poikkeuksetta huonossa valossa, vaikka ei välttämättä pitäisi. Yhteiskunta odottaa ja olettaa meiltä nuorilta tietynlaista käyttäytymismallia ja protokollaa, jota kaikkien tulisi seurata orjallisesti. Ylioppilastutkinnon jälkeen tulisi jatkaa viipymättä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun, jos joutuu välivuodelle, on epäonnistunut.

Allekirjoitan kyllä koulutuksen tärkeyden ja turhien välivuosien hyödyttömyyden. Turhilla tarkoitan lähinnä sellaista kotona lahnailun vuotta, jonka aikana ei tapahdu mitään merkittävää. Toisaalta, kuka meistä on oikeutettu määrittelemään milloin välivuosi on ollut onnistunut? Kuka meistä tietää, että sinä vuonna Alepan kassalla joku tajusi, ettei halua tehdä tätä lopunikäänsä ja sai uutta motivaatiota kouluun? Tai, että se vuosi auttoi toipumaan ylisuoritumisen aiheuttamasta uupumuksesta? Tai, että joku löysi elämänsä rakkauden interraililta? Tai, että joku sai arvokasta työkokemusta, kielitaitoa ja ystäviä ja koki ensimmäistä kertaa todella elävänsä eräällä Välimeren saarella?

Mellanår, en mardröm av alla gymnasiestudenter (i Finland). I landet av den bästa utbildning man ser mellanår (eller sabbatsår) som en förbannelse även det kanske borde inte vara så. Samhället antar att vi ungdomar går alla den samma stigen rakt från gymnasiet till universitet eller yrkehögskolan och om man måste ta ett sabbattsår har man misslyckades.

Jag ju anser att utbildningen är viktigt och att man borde inte ha meninglösa sabatssår. Med meninglösa jag menar sådant att man bara slöar hemma året runt och lär sig ingenting. Å andra sidan, vem av oss har rätt att sa om mellanåret har varit lyckad eller inte? Vem av oss vet om i denna året när man jobbade i affärens kassan att han fattade vad vill han studera och fick mer motivation för att läsa? Eller att det året hjälpte nån att hämta sig från mattighet? Eller att nån hittade kärlek i sitt liv från interrail? Eller att nån fått värdefulla arbetserarenhet, språkkunskap och vänner och fick att erfara att leva pä riktigt för den första gången i en ö i Medelhavet?

Lukion jälkeen hain muutamaankin eri kouluun, koska niinhän meitä on opetettu painostettu tekemään aina. Ja painostajilla tarkoitan tässä kohtaa tuota Suomen maassa yleisesti vallitsevaa ilmapiiriä ja orjallista mielipidettä opiskelun tärkeydestä. Ja ei, en kiellä etteikö opiskelu olisikin tärkeää, mutta mielestäni nuorten pitäisi saada ottaa oma aikansa opiskelupäätöksiin ja jokaisen kulkea omaa polkuaan. Mitä hyödyttää painostaa porukkaa kouluun mentaliteetilla "jatko-opintoihin niin nopeasti kuin mahdollista, väliäkö sillä, onko siihen valmis", saanen kysyä? Väittäisin, että massan mukana menevät, eivät omaa sydäntään kuuntelevat eivät saavuta yhtä hyviä oppimistuloksia ja mikä pahinta, välttämättä valmistu haluamaansa ammattiin. Tiedän muutamankin tapauksen, joissa valittu ala on liiallisen hätiköinnin takia osoittautunut vääräksi. Joten vaikka hain kouluun täysin tosissani ja uhrasin sen eteen koko kevään, oli kielteinen valintapäätös oikeastaan vain helpotus, sillä en ollut lainkaan varma olisiko kyseessä se, mitä haluan tulevaisuudessa todella tehdä. Ja myöhemminhän se selvisikin, että ei tosiaan olisi ollut.

Efter gymansiet jag sökte in till några olika skolor eftersom det är vad man måste göra efter gymnasiet. Jag tycker att även om utbildningen är viktigt, man borde få att ta sitt tid för att hitta vad studera. Vad gagnar det att tvinga ungdomar till skolan om dem är inte färdiga. Det är någonting Finlands beslutfattarna borde tänka på. Jag nämlingen antar att dem som inte lyssnar på sitt hjärtat, ska inte ens lyckas väldigt bra i sina studier. Så even om jag ju läste till inträdesprovet som en galen, var jag ganska lättad när jag fick att veta att jag inte nå till någon skolan eftersom jag var inte säkert om det var det vad jag på riktigt ville. Och senare fattade jag att det var ju inte heller. Nu hade jag också fått en möglighet att flytta utomlands!

Alkushokista päästyäni olin innoissani ja aloin suunnittelemaan muuttoa ulkomaille. Vaihtoehtoina olivat niin au pairin hommat, vapaaehtoistyöt kuin reppureissaaminenkin. Helpoinpana ratkaisuna valitsin ensimmäisen ja muutin pienelle saarelle keskelle Välimerta  Maltalle. Kouluton ja muutenkin aikatauluton elämä tuntui kummalliselta, mutta huomasin, kuinka nautin tuosta tauosta 12 vuoden opintoputken jälkeen täysin rinnoin.  Pian ymmärsin myös, etten haluaisi toimia loppuelämääni luokanopettajana, kuten olin hätäpäissäni yhteishaussa kaavaillut.

Au pairin hommat vaihtuivatkin puolen vuoden jälkeen asiakaspalveluhommiin yhdessä saaren lukuisista pelifirmoista. Muutin myös ensimmäistä kertaa omilleni ja nautin elämästäni tyhjästä repäisemäni uuden ystäväpiirin keskellä. Seuraava yhteishaku kolkutteli kuitenkin jo ovella, ja multa kyseltiinkin kovasti tulevan kevään hakukohteitani. Olin yrittänyt tätä kuumeisesti itsekin pohtia enemmän ja vähemmän koko vuoden, tulematta kuitenkaan hullua hurskaammaksi. Niinpä ilmoille pamahti vastaus "En hae mihinkään tänä vuonna". Perheeni on aina tukenut valinnoissani, eikä tämä aiheuttanut sen kummempaa ihmetystä, mutta tiedän, että valintaani arvosteltiin kyllä muissa piireissä. Itse en vain nähnyt syytä pakottautua hakemaan johonkin kouluun vain hakemisen ilosta, vaan päätin ottaa aikani ja miettiä mitä todella haluan.

Den lättaste väg till utomlands jag hittade snabbt var att flytta till Malta för att jobba som en au pair. Livet utan skolan, träningar och upptagen tidsplan känndes så bra men efter några månader fattade jag att au pair jobbet var inte tillräckligt utmanande och också att lärarutbildning var jag hade sökt skulle inte vara min grej. Så bytade jag au pair jobbet till kundsservicejobbet i en av öns många spelföretagar. Emellertid komde tiden att söka till skolan igen och man frågade mycket av mina planer. Jag hade ju provat att hitta vad skulle jag vilja studera men eftersom hade hittat inget specifik, beställde jag att ta andra mellanår. Min familjen har alltid varit helt okej med dessa beslut men jag ju vet att det finns människor i min omgivning eller längre som anmärkar mitt beslut. Jag bara förstår inte den idéen att söka in någonstans bara eftersom samhället utsätter att göra så.

Kuukaudet kuluivat ja tuli yhteishaun tulokset. Vaikken ollut hakenut mihinkään, olo oli hieman omituinen selaillessani Facebookia sen täyttyessä opiskelupaikoista iloitsevista kavereistani tuona päivänä. Mutta suotakoot se ilo heille, itsellänikin tuo päivä vielä koittakoot, mikäli niikseen tulee, ajattelin. Seuraavan vuoden aikana en katunut päätöstäni kertaakaan. Toinen välivuosi opetti entistä enemmän itsenäistymistä, kehitti kehnoa englannin-, ja ruotsinkielen taitojani sekä avasi silmiäni eläessäni erilaisessa kulttuurissa ja tavatessani monia erilaisia ihmisiä. Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi kypsymiseksi.

Vuoden vaihteen jälkeen asiakaspalvelutyö sai jäädä aloittaessani uusissa, mielenkiintoisissa hommissa samassa firmassa. Uuden oppiminen oli jännittävää ja mielekästä ja nautin työstä enemmän kuin mistään työstäni aikaisemmin. Kevät kuitenkin lähti etenemään, mikä tarkoitti myös yhteishaun lähestyvän kuin hai laivaa. Vaikka tiesin, että haluaisin ja tulisin jatkamaan tässä työssä vielä vähintään vuoden, kolkutteli takaraivossani myös ajatus "pakosta" hakea kouluun. Tiesin, että työllä olisi vielä paljon annettavaa minulle, mutta toisaalta mielessäni pyöri myös ajatus, että olen myöhässä. Jos en nyt edes mene katsomaan pääsykoetta, olen auttamattomasti myöhässä, elämän koululainen, yhteiskunnan luuseri ja epäonnistuja. Vaikka tosiasiassa tiesin onnistuneeni lukion jälkeisten vuosin käyttämisessäni paremmin kuin moni muu.

Jag angrade mitt beslut inte alls. Den andra sabbatsår lärde mig mer självständighet, utvecklades mina dåliga engelskan och svenskan och öppnades mina ögor mycket mer. Efter ett år i kundsservice började i helt ny rollet i företaget och jag njuatade mitt jobbet mer än innan gång tidigare. Även om jag visste att jag vill stanna i denna jobbet åtminstone ett år, känndes jag att jag också måste söka in till skolan bara för att behaga människor i Finland. Det känndes att om söker inte till skolan nu, jag är helt och hållet försent, samhällets loser och misslyckad. Even om samtidigt jag visste att jag hade lyckades i mina val efter gymnasiet mycket bättre än många andra.

Niinpä tartuin pääsykoekirjaan lukien sitä suhteellisen rennolla otteella töiden ja treenien ohessa. Lukiessa iski epätoivo; tämähän on ihan hepreaa, kuinka voin koskaan päästä kouluun? Hyvin alkanut luku-urakka eteni kuitenkin suhteellisen hyvin siihen nähden, että tein täysipäiväistä työviikkoa, enkä ottanut sisäänpääsemisestä liikaa stressiä. Enhän edes halunnut päästä vielä kouluun. Sairaalaan jouduttuani kaiken muun innon myötä romahti myös into ja halu lukea. Totuushan on, että lasaretissa maatessani mulla ei olis muuta ollutkaan kuin aikaa, mutta kun tartuin kirjaan, ei keskittymisestä tullut mitään, vaan laskin jäljellä olevien sivujen määrää ja lopulta turhauduin niin, että kirja lensi seinään. Silloin päätin, että nyt tärkeintä tällä hetkellä on sekä fyysinen, että henkinen paraneminen.

Sain kuitenkin uutta intoa lukemiseen sairaalasta päästyäni ja aineistokin alkoi lopulta tuntua ihan mielenkiintoiselta. Päätin tsempata loppuajan ja katsoa mihin parhaani tekeminen kokeessa riittäisi. Vaan kuinka ollakaan, jollain ylemmillä voimilla oli sormensa pelissä elämän pelissäni tällä kertaa ja pian huomasin olevani jälleen sairaalassa. Pääsykoepäivänä makasin vuodepotilaana jalka paketissa, kanyyli suonessa ja mietin elämää. Kyseisessä tilanteessa kokeeseen meneminen olisi ollut täysin mahdotonta, joten päättelin, että ehkä näin oli tarkoitettu. Kolmas kirottu välivuosi varmistui, kuten olin ajatellutkin. Sanokoot yhteiskunta, kaverit tai tutun tutut mitä tahansa, näin on hyvä. Tiedän, että ehdin vielä opiskelemaan, mutta useimmat suomalaiset eivät tunnu ajattelevan samoin. On koko ajan kauhea kiire; ensin kouluun, sitten uraputkeen ja eläkepötköön. Itse haluan ainakin elää niin, että tunnen todella eläväni. Väitän myös, että oma elämän pelini tuolla Välimeren saarella on ollut perinjuurin opettavaisempaa kuin yksikään yliopistokurssi.

Så började att läsa till provet (ganska lättsamt men i alla fall). Nu hade jag redan hittat ämnet som intresserade mig. Boken var i alla fal jättesvårt att förstå och jag blev lite hopplös när jag läste det. 
Även om jag vill inte gå till skolan redan denna året, hur kan jag aldrig nå till skolan om jag fattar ingentin av boken (jag har alltid varit jättebra i skolan men intredesprov är jättesvåra i Finland). Sen hamnade jag till sjukhuset och tappade också den sista motivation att läsa. 

Efter visiten i sjukan fick jag lite ny iver att läsa och jag eventligen började att förstå boken. Men det var någon magi där när jag reste till Finland för provet och hittade migsjälv i sjukhuset igen. Provdagen komde men jag bara låg i sjukhus sänget utan att möglighet att delta i provet. Sen fattade att det var som det var menad. Den tredje sabbatsår börjar i hösten men säger samhället vad som helst, det gårs bra. Jag vet att jag ju har tid att studera även mästa av finskar tycker inte så. Man har så brottom hela tiden; först till skolan, sen till jobbet och sen till pension. Alla gör sina egna val men åtminstone jag vill leva som att jag kan får mig levande. Jag också påstor att mitt livet i den ön i Medelhavet har varit mer att ge än inga universitetkurs.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Suomalaisella sisulla maltalaisessa sairaalassa / Retrit i maltese sjukhuset

Kipeenä oon ollut varmaan puolet lyhyestä elämästäni, mutta oon kuitenkin ollut siitä onnekas, etten oo koskaan joutunut viettämään (muutamaa pikkuleikkausta lukuunottamatta) pidempiä aikoja sairaalassa. Ennen kuin nyt kun jalkaparkani sai kokea massiivisen infektion puraisun ja joutui superhoitoon. Ja siltikin kun miettii, oon päässyt hyvin vähällä. Tiedän, että tää on hyvin pientä eikä ansaitse säettäkään valitusvirressä, mutta haluan avata ja jakaa vähän tuntemuksia, joita tää reissu on mussa herättänyt. Tervetuloa elämään mun viikkoa maltalaisessa sairaalassa.

Jag har varit sjuk tusen gånger i mitt liv men har varit så lyckad att har inte måste stannat i sjukhuset längre tider (förutom några småa kirurgir). Innan nu när ett sår i mitt ben eskalated till en massiv infektion. Men om man kollar på stora bildet och tänker på det måste man minnas att även detta händelsen är inte så dålig. Även det kunde vara mycke värre vill jag i alla fall jag öppna lite för ni hur det känns att trivas en vecka i ett maltese sjukhus.

Naapurihuoneen mummo (joka tänään osottautuikin papaksi) huutaa ja hetken mietin oonko erehtynyt teurastamoon vai viimeisiään vetelevien osastolle. Sitten oma huono olo muistuttaa olemassaolostaan ja joudun kertomaan itelleni miten sitä oikeen hengitettiinkään. Päässä pyörii ja oksettaa. Haluaisin nukkua, mutta olo ei anna myöten. Suljen silmät, alan nähdä tummia hahmoja ja kuulla suomenkielistä puhetta. Se ei kuitenkaan ole unta, vaan painostavaa hallusinaatiomaista kuvaa, jonka jälkeen onneksi nukahdan hetkeksi levottomaan uneen.

En gammal kvinna från granne rummet (som jag senare visste att veta att är en gammal prästman) skriker och en stund undrar jag om jag ligger i ett slakthus eller i döende människors avdeling. Sen börjar jag må illa igen och jag måste minnas mig hur man andas normalt. Allt gårs runt i huvudet och känns att snart måste man kräkas. Jag skulle vilja sova men det är inte möjligt i detta tillståndet. Jag stänger mina ögor, börjar att se mörka karaktärer och höras finska språket. Det är inte en dröm, snarare en typ av hallusination från druger. Efteråt får jag sova lite. 

Piip piip. Hoitaja työntyy huoneseen klo 6 verenpaine- ja kuumemittari mukanaan - tuttu homma. Antibiootit suoneen ja kipulääkkeet naamaan. Aamupala saapuu ja multa tehdään lounas- ja päivällistilaus. Huoneesta on merinäköala ja täällä on (tyhjä) minibaari - vähän kuin lomalla olisi, muttei kuitenkaan. Olo on pikemminkin kuin vankilassa, jossa päiväohjelmana on lääkärin odottelu, piikit ja verikokeet. Lopulta hän saapuu, valittaa huoneessa leijuvaa pahaa hajua (joka on joko jäänyt leijumaan lounasaterian kalasta tai musta) ja katsoo jalkaa. Tiedustelen, joko kohta pääsisin kotiin, mutta vastaus on naurahtava ehei. Viidennen kerran tällä viikolla. Mua ei naurata, pikemminkin itkettää. Korkeintaan kahden yön reissuksi ajattelemani sairaalahoitojakso ei ota loppuakseen ja se tuntuu toivottomalta. Kun ei tiedä joutuuko kitumaan täällä vielä päivän vai viikon, turtuu mieli eikä enää jaksa edes pettyä. Lääkäri lähtee kymmenen minuutin päästä ja jään taas odottamaan seuraavan päivän tuomiota. Kivuliaimmat operaatiot ovat sentään jo ohi - silloin huusin kyllä kovempaa kuin naapurihuoneen pappa. En kaipaa muiden sääliä, tahtoisin vaan terveen jalan.

Piip piip. Sjukskötaren kommer till rummet klockan sju och gör de bekanta blodtryckt och feber rutiner. Antibioter inne och lite värktabletter till munnen och dagen kan börjas. Frukosten kommer och jag beställer mat för lunchen och middagen. Det är en havutsikt från fönstret och det finns en (tom) minibar - nästan om man var i lovet men inte ens. Det känns mer att man var i en fängelse var dagens programmen är att vänta på läkaren och tar spiker. Äntligen kommer han och kollar på benet. Jag frågar snällt om det skulle vara dags att köra hem redan men han bara skrattar. På femte gången i denna sjukhusveckan. Jag skrattar inte, snarare gråter. Jag hade tänkt att borde stanna max en eller två natter men nu vet jag inte ens när skall den mardrömmen slutas. Jag saknar inte synd från andra människor, skulle bara vilja ha en frisk fot.

Pahinta on avuttomuus. Kun meinaan kaatua matkalla vessaan ja kun suihkussa käyminen ei onnistukaan itse, tajuan miltä vanhuksista täytyy tuntua, kun kunto huononee ja kyky itsenäisiin toimintoihin vähenee. Se hävettää. Kyllähän mä oikeesti osaan huolehtia itestäni.

Sitten on se haju. Minä itse, mun huone ja koko sairaala haisee kuolemalta. Joku on varmasti myös kuollut tässä huoneessa. Mä en sentään tuu kuolemaan tässä huoneessa, sen oon päättänyt. Tuo etova haju on kuitenkin pinttynyt hajuaistin sopukoihin tiukasti eikä se lähde pesemälläkään.

Den värsta är hjälplöshet. Nu vet jag exakt hur känner åldringar, stackars dem. Men jag är bara 21 år, det skäms att kunna inte ta hand om sigsjälv. Visste ni att normalt jag är inte sådant? På riktigt.

Sen är det också den lukten. Jag migsjävl, mitt rum och hela sjukhuset lukter som döda. Någon har säkert dogt i detta rummet. Jag ska inte göra det har jag bestämt. 

Aikani rypemisen jälkeen tajuan kuitenkin, ettei se auta yhtään mitään. On totta, että tää reissu pisti uusiksi niin työ-, opiskelu-, treeni-, kuin vapaa-ajankin suunnitelmatkin, mutta sellaista se elämä on. Aina jossitella voi, mutta se ei auta mitään, joten miksi vaivautua. Positiivisia puolia on aluksi vaikea keksiä, mutta niitäkin löytyy lopulta. Ainakin tää on opettavainen kokemus, joka kasvattaa varmasti luonnetta. Ainakin meen pikkuhiljaa parempaan päin. Ainakin saan hoitoa, kaikilla ei sitä mahdollisuutta edes ole. Ainakin sain pitää jalkani eikä se ehtinyt leviämään (kopkopkop). Ei auta mitään valittaa, mutta tunteet ja turhautuminen on hyvä päästää ulos, jotta pääsee taas eteenpäin. Elämä ei ole aina reilua, mutta siksipä tää elämän peli niin jännää onkin. Tää jos mikä kasvattaa mun sisua ja alunperin heikkoa kärsivällisyyttä entisestään.

Efter en stund i självömkan fattar jag att det hjälpar inte i min situationen. Det är ju sant att för den här resan måste jag omplanera nästan allt men sådant är livet. Man kan alltid fråga vad om men eftersom det hjälpar inte göra så, varför lösa tiden för det? För den första kan det vara lite svårt att hitta positiviska saker men om man på riktigt provar kan man. Åtminstone tiden här har varit en lärande erfarenhet som fostrar min karaktär. Man börjar att uppskatta grejer i helt olika sätt efter det. Åtminstone jag och benet går bättre varje dag. Åtminstone får jag vårdet, alla har inte ens en möjlighet för den. Åtminstone tappade jag inte hela foten. Kunde vara värre, mycket värre och jag tar synd om de som måste trivas en stor del i sitt liv i sjukhuset. Känns att jag har lärt att rispektera de riktika saker i livet och okså någonting från migsjälv här. Ganska naiv... Vilken retrit!

maanantai 8. toukokuuta 2017

Där palmerna bor

När jag var liten vi åkte utomlands typ en gång i året vilken var en jättestort grej för mig. Min första gången i söder var när jag var 9 år och vi reste till Kanaria (den typiska) och alttifrån det har jag fått att erfara den samma magisk kännslan varje gången när jag ser den första palmen och fattar att jag på riktigt är utomlands. Jag tror att alla som har rest till söder vet hur känns det att känna solen på huden, undra på olika palmer och andas på den friska lukten som kommer från havet. Den spännande kännslan i mitten av alla som finns inte i vardagen, känslan att man är på semester. 
Nuförtiden ser jag palmer varje dag men den känslan är inte det samma som det brukade vara.
När man lever i Medelhavet det är ganska klart att man vanar vid palmerna och alla andra "södersaker". Då och då är det i alla fal bra att vakna sig och minnas hur privilegierad livet här är. Okej, det är ju sant att nästan alla kan själv välja hur de vill fira sina liver men ändå borde man ta ingenting för givet. Däremot när jag kollar på palmer och havet, provar jag alltid minns hur tacksam jag är för mitt livet här. Vardagen når överallt men det betyder inte man kunde inte njuta av det. Speciellt om man bor där palmerna bor.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Sagolig Park Güell

Om jag måste nämna bara en "must see" sevärdhet i Barcelona, ska jag säga Park Güell. Antoni Gaudi's park innehåller både naturen och Gaudi's fin arkitektur och det gör en träff även om du är inte intresserad av historian eller krinngå sevärdheter. Vi tillbringade en härlig förmiddag i mitten av jättefina färgrika Gaudi's byggnader och gröna träder och njutade av varje sekunden. Nästa gången ska jag ta okcså mina egna matscäck med mig eftersom Park Güell är en perfekt ställe för en piknik!
Solen, livemusiken och inte för mycket turister = perfekta minner från Park Güell - dit ska jag absolut återvända någon dag!